Shiatsu, kehoharjoitukset ja taolainen kulttuuri 

TeemuQi

’Taolaisuus’ ja identiteetti

 

Tämän esityksen tarkoituksena on koettaa luonnehtia ja arvioida lyhyesti taolaisen perinteen ilmiökenttää ja esittää jonkinlainen yhdenmukainen määritelmä siitä, miten termiä tulisi nähdäkseni nykyisen tutkimuksen valossa käyttää. Samalla tarkastellaan taolaisten identifioitumista taolaisiksi. Määrittelen siis sitä tapaa, jolla tässä asiayhteydessä pyrin käyttämään termejä ’taolaisuus’  tai ’taolainen perinne’. Koetan perustaa tämän määrittelyn viimeaikaisimpaan taolaisuuden tutkimukseen (Daoist Studies).

 

 

Taolainen identiteetti

 

Taolaiset ja taolaisuuden tutkijat ovat historiallisesti yrittäneet ymmärtää taolaisuutta ja taolaista identiteettiä kolmella pääasiallisella tavalla: 1) Kiinan kotoperäisenä uskontona, 2) perimyslinjana/perimyslinjoina ja 3) universaalina tienä. Kaikissa tapauksissa on tärkeä muistaa, että taolainen identiteetti on aina jotain, minkä ihmiset ja ihmisten yhteisöt ovat muodostaneet ja vahvistaneet. Identiteetin kysymykseen liittyy myös valta ja auktoriteetti, sillä identiteetti on rajanvetoa, jossa toiset ihmiset lasketaan sisäpiiriin ja toiset jäävät piirin ulkopuolelle. Kaikissa määrittelytapauksissa on tärkeä tietää kuka taolaisuutta määrittelee ja mitä intressejä näihin määrittelypyrkimyksiin sisältyy. Vaikka taolaisuuden määrittely on erittäin vaikeaa, on sitä syytä yrittää, jotta voitaisiin saavuttaa selkeä ymmärrys. 

 

Edellä mainituista kolmesta pääasiallisesta määrittelytavasta taolaisuuden määrittely Kiinan kotoperäisenä uskontona on tutkimuksellisista määritelmistä merkittävin. Sen mukaan taolaisuus on kotoperäinen ja järjestäytynyt kiinalainen uskonto. Määritelmä yhdistää taolaisen uskonnon Kiinan maantieteelliseen alueeseen sekä kiinalaisten kulttuuriseen ja rodulliseen identiteettiin. Se liittää taolaisuuden myös kiinalaiseen kansanuskoon, jonka pääelementit ovat kuun ja auringonkierron huomioiva kalenteri, tähän kalenteriin pohjaavat juhlat sekä esivanhempien kunnioittaminen. Kansanuskon vaikutus taolaisuuteen on huomattava. 

 

Toinen kolmesta taolaisen identiteetin määrittelytavasta määrittää taolaisuuden perimyslinjojen eli perinteen suoran välittämisen ja taolaisten pappien vihkimyksien mukaan. Tällä määrittelyllä vältetään rodulliset ja etniset kategoriat, jotka liittyvät taolaisuuden määrittelyyn ’kiinalaisen uskontona’. Tämän määritelmän mukaan on melko helppoa vastata kysymykseen siitä, ketä on pidettävä taolaisena. Se on kuitenkin melko rajoittava. 

 

Kolmas määrittelytavoista on nähdä taolaisuus universaalina mystisenä polkuna, joka on olemassa ja toimii riippumatta mistään tietystä perimyslinjasta tai kulttuurisesta kontekstista. Vaikka tämä tämä taolaisuuden ymmärtämisen tapa on erityisen vallitseva länsimaissa nykyisin, sillä on myös juurensa taolaisessa perinteessä. Se keskittyy pääasiassa kahteen klassisen taolaisuuden tekstiin, Daode jingiin ja Zhuangzihin. Myös monet taolaisuuteen liittyvät kultivointiharjoitteet (taiji, Healing Tao) ymmärretään usein kiinalaisista kulttuuripirteistä ja perimyslinjoista erotettavissa olevina elementteinä.

 

Kiinnostavampaa kuin määritellä ulkopuolisena tai tutkijana sitä, ketkä oikeastaan kelpaavat taolaisiksi tai eivät kelpaa on kysyä: kuka väittää olevansa taolainen ja miksi näitä väitteitä esitetään? Ihmiset esittävät identiteettiväitteitä yrityksenä ymmärtää paikkaansa yhteiskunnan kudelmassa ja erottaakseen itsensä muista ihmisistä. Syyt kutsua itseään tai toisia taolaiseksi ovat vaihdelleet historian kuluessa riippuen niiden ihmisten yhteiskunnallisesta tilanteesta, jotka näitä väitteitä esittävät. 

 

 

Perinteiset taolaisuuteen viittaavat termit

 

Erityisesti kolme kiinankielistä sanaa ovat perinteisesti viitanneet ’taolaisuuteen’ ja siihen mikä on ’taolaista’. Nämä ovat daojia, daojiao ja daoshu. Termejä on kuitenkin käytetty epämääräisellä tavalla ja eri aikoina vaihtelevin merkityksin. 

 

Daojia 道家 tarkoittaa ’daon perhettä’, ’taolaista perimyslinjaa/perimyslinjoja’, tai ’taolaista koulukuntaa’. Tämä on termeistä vanhin ja sitä käytettiin aluksi bibliografisena luokitteluterminä kirjoille kuten Daode jing 道德經, jotka käsittelivät daoa 道. 

 

Daojiao 道教 merkitsee ’taolaisia opetuksia tai opetusta’. Sitä käytetään kiinan kielessä viittaamaan taolaisten opetusten välittämiseen pääosin järjestäytyneissä, uskonnollisissa puitteissa, esimerkiksi kun Taivaallisten mestarien perinteen pappeja koulutetaan ja he saavat pappisvihkimyksen. 

 

Daoshu 道術 merkitsee ’taolaisia taitoja’. Se viittaa lähinnä taolaisiin harjoitteisiin, kuten hengitys- tai qi-meditaatioon tai liikeharjoituksiin, joihin voidaan ryhtyä joko muodollisessa uskonnollisessa kontekstissa, yksin tai taolaisen maallikkojärjestön valvonnassa. 

 

 

Kolme käsitystä taolaisuudesta

 

Taolaisuuteen on tutkimuksessa otettu viidenkymmenen vuoden aikana keskeisesti kaksi eri lähestymistapaa. Uusimman tutkimuksen myötä on muodostumassa kolmas. Näin voi puhua kolmesta taolaisuuden käsityksestä (Nathan Sivin, 2010).  Ensimmäisen näkemyksen mukaan on olemassa kaksi eri taolaisuutta. ”Filosofinen taolaisuus”— joka liitetään Daodejingiin ja Zhuangzihin 莊子 sekä muutamiin muihin samantyyppisiin teksteihin—on varsinaista ja aitoa taolaisuutta. Vähempiarvoinen, degeneroitunut "uskonnollinen taolaisuus” sisältää muut taolaisuuden suuntaukset ja kirjoitukset. Käsitys on liian yksinkertainen ja vanhentunut, mutta silti nousee tyypillisesti esiin keskusteluissa taolaisuudesta. 

 

Usein esitetyn argumentin mukaan jako ’filosofiseen taolaisuuteen’ ja ’uskonnolliseen taolaisuuteen’ perustuu perinteiseen kiinalaiseen luokitteluun daojia ja daojiao. Länsimaiseen erotteluun ’filosofiseen’ ja ’uskonnolliseen’ taolaisuuteen ei kuitenkaan ole teoreettisesti kestäviä, historiallisesti tarkkoja tai antropologisesti osoitettavissa olevia perusteita. Kuten sanottu daojia on vain Han-kauden bibliografinen luokitteluperuste. Termi daojiao alkoi viitata taolaisuuteen vasta 400-luvulla. Ennen modernia aikaa termejä käytettiin Kiinassa vaihdellen asioille joilla ei ollut mitään tekemistä taolaisuuden kanssa. Esim. Mozi 墨子(300-l eaa.) käytti termiä daojiao kungfutselaisista uskomuksista, ja vielä Ming-kauden lähteet käyttävät ilmaisua daojia kuvaamaan pitkän iän taitojen ja kuolemattomuuden maallikkoharjoittajia (fangshi  方士) ja okkultisteja. (Ks. Sivin 2010, Komjathy 2002.)

 

Toisen lähestymistavan edustajat alkoivat tiedostaa aiemmin lähinnä taikauskona ohitetun perinteen olevan yksi maailman suurista uskonnoista. Tutkimuksen huomio siirtyi läpi historian moniin toisiinsa yhteydessä olleisiin, mutta ei koskaan toisiinsa liittyneisiin uskonnollisiin liikkeisiin, jotka yhdistivät jokainen omalla tavallaan rituaalia, henkilökohtaista kultivointia ja daon kunnioittamista. Tämä toinen lähestymistapa painotti yhä epäsuorasti erottelua ”filosofiseen taolaisuuteen” ja ”uskonnolliseen taolaisuuteen”. 

 

Kolmannen lähestymistavan edustajat määrittävät taolaisuuden rajat nyt taolaisten omien kriteerien mukaan. Sen mukaan taolaisuus nähdään jatkuvana ja monimuotoisena perinteenä, jonka juuret ovat klassisen kauden kultivointiperinteissä, joiden ilmentymiä ovat tekstit, kuten Daode jing ja Neiye 內業, ja joka sai myöhemmin järjestäytyneitä uskonnollisia piirteitä. Tämän näkemyksen mukaan ei ole harjoitteita tai käytänteitä, joista kaikki taolaiset olisivat olleet yhtä mieltä, ei myöskään yhtä yhteisöä, jolla olisi ollut yhteiset opetukset. Mitään tiettyä taolaisuutta koskevaa tietoa tai myöskään taolaisten omaa määritelmää ei tulisi sen mukaan ottaa normatiivisena, vaan olisi pyrittävä ottamaan huomioon laajasti koko taolaisen perinteen ilmiökenttä ja historia. Taolaisuuden ilmiökenttä tulisi siis paikantaa ensisijaisesti sen perusteella, että useiden vuosisatojen ajan on ollut niitä, jotka ovat itse identifioituneet taolaisiksi ja jotka myös yhteisö heidän ympärillään tunnusti sellaisiksi. Toisin sanoen ’taolaisuudeksi’ sanottua ilmiötä olisi tarkasteltava ja arvioitava kaikkea asiaan kuuluvaa sosiaalista ja historiallista aineistoa vasten. 

 

Itsensä taolaiseksi identifioiviksi voidaan määritellä ne, joiden ideat, arvot, harjoitteet ja instituutiot on ilmaistu kirjoituksissa, jotka sisältyvät Taolaiseen kaanoniin (Daozang 道藏) tai sen eri versioihin. Sen mukaisesti on arvioitava avoimella mielellä kaikki väitteet olla taolainen: muinaiset ja modernit, miesten ja naisten, ja yhtä lailla kirjoituksissa kuin myös elävässä elämässä. Toimijoiden kriteerien mukaisessa taolaisuuden määrittelyssä keskeistä on siis itsensä identifiointi taolaiseksi, yhteisön tunnustus ja kirjoitusten/käytänteiden sisältyminen Taolaiseen kaanoniin. 

 

 

Määrittely ja historiallinen luokittelu

 

Taolaisuus eli ”daon perinne” voidaan nähdä kiinalaisena kotoperäisenä uskontona, joka on juurtunut syvälle perinteiseen kiinalaiseen kulttuuriin. Se on uskonnollinen perinne, jossa dao 道 (eli ”Tie” tai ”tie”) on pyhä tai perimmäinen huolenaihe. Samanaikaisesti taolaisuus on nykyisin globaali, kansalliset rajat ylittävä uskonto, jota luonnehtii kulttuurinen, etninen ja kielellinen monimuotoisuus. (Louis Komjathy, 2013.)

 

Käsittelen taolaisuutta jatkuvana ja monimuotoisena uskonnollisena perinteenä, jolla on useita historiallisia vaiheita ja joka voidaan tarkemmin ymmärtää ”taolaisuuksina” eli useina taolaisina koulukuntina perimyslinjoina ja niiden haaroina, joita yhdistävät tietyt yhteiset näkemykset, huolenaiheet ja piirteet.  

 

Taolainen perinne voidaan pääpiirteissään hahmottaa mielekkäästi sen historiallisten vaiheiden jaottelun kautta. Taolaisen perinteen historiassa voidaan erottaa seitsemän keskeistä vaihetta. Nämä ovat Komjathyn mukaan:

 

klassinen taolaisuus (480 eaa. – 9 jaa.)

varhainen taolaisuus (25–220 jaa.)

varhaiskeskiaikainen taolaisuus (220–618)

myöhäiskeskiaikainen taolaisuus (618–1368) 

myöhäisen keisarikauden taolaisuus (1368–1911)

varhainen moderni taolaisuus (1912–1978)

myöhempi moderni taolaisuus (1978–nykyaika). 

 

Kaikissa näissä vaiheissa muodostui uusia erityisiä yhteisöjä ja liikkeitä. Klassinen taolaisuus käsittää sekä sisäisen kultivoinnin perimyslinjat että niin sanotun Keltaisen keisarin ja Laozin tien (Huang-Lao dao 黃老道). Varhaiseen taolaisuuteen liitettyjä suuria liikkeitä ovat Suuri rauha (Taiping 太平) ja Taivaalliset mestarit (Tianshi 天使). Varhaiskeskiaikainen taolaisuus käsittää sellaisia merkittäviä liikkeitä kuin Suuri kirkkaus (Taiqing 太清), Korkein kirkkaus (Shangqing 上清), sekä Mystinen aarre (Lingbao 靈寶). Myöhäiskeskiaikainen taolaisuus käsittää joukon sisäisen alkemian perimyslinjoja, kuten Täydellinen totuus (Quanzhen 全真) ja niin kutsuttu Eteläinen koulukunta (Nanzong 南宗), ja lisäksi uusia jumaluuskultteja ja rituaaliliikkeitä. Myöhäisen keisarikauden ja varhaisen modernin taolaisuuden kenttää hallitsivat Ortodoksinen ykseys (Zhengyi 正義, eli Taivaalliset mestarit) sekä Täydellinen totuus. Tällä kaudella syntyivät myös Täydellisen totuuden merkittävimmät perimyslinjat ja sisäisen alkemian uudet perimyslinjat. Globaalin taolaisuuden osatekijät on erittäin monimutkainen aihe, mutta perinteeseen pohjaavasta ja järjestöllisestä näkökulmasta maailmanlaajuista taolaisuutta hallitsevat kuitenkin yhä ensisijaisesti Ortodoksisen ykseys  ja Täydellinen totuus. 

 

 

  • Taolaisuus 1) Kiinan kotoperäisenä uskontona, 2) perimyslinjana/perimyslinjoina ja 3) universaalina tienä.

  • Perinteiset taolaisuuteen viittaavat termit daojia, daojiao ja daoshu.

  • Kolme lähestymistapaa taolaisuuteen: 1) filosofinen ja uskonnollinen taolaisuus, 2) taolaisuus maailmanuskontona, 3) taolaisuus monimuotoisena ja jatkuvana perinteenä.

  • Taolaisuus kiinalaisessa kulttuurikontekstiin juurtuneena uskonnollisena perinteenä, joka on leviämässä ympäri maailmaa.

  • Taolaisen perinteen historiallinen jaottelu kausiin ja koulukuntiin.

 

 

 

Sanastoa

 

Daozang 道藏 — Taolainen kaanon; ajoittuu varhaiselle Ming-dynastian kaudelle; Sitä nimitetään myös  Zhengtong daozangiksi (Zhengtong-kauden taolainen kaanon) sen ensimmäisenä  painovuonna  vallinneen (1445) hallintokauden mukaan; tiivistettiin myöhemmin Daozang jiyaoksi (Taolaisen kaanonin kootut pääkohdat), 173 tekstin kokoelmaksi, joka julkaistiin ensin Qing-dynastian Jiaqing-keisarin aikana (1796–1820); Zhengtong daozang painettiin uudelleen ja julkaistiin 1926.

 

Lingbao 靈寶 — Mystinen aarre; merkittävä varhaisen keskiajan taolainen uskonnollinen liike;  ensimmäinen suuri taolainen liike, joka ilmaisi vahvoja buddhalaisia vaikutteita; painotti rituaalia ja universaalia pelastusta.

 

Longmen 龍門 — Lohikäärmeportti; Täydellisen totuuden pääperimyslinja Qing-dynastiasta alkaen. Painottaa perimyslinjoihin pohjautuvaa sisäistä alkemiaa sekä ohjesääntöjen opiskelua ja käytäntöön saattamista.

 

Nanzong 南宗 — Sisäisen alkemian eteläinen perimyslinja, alkaa Zhang Boduanin Wuzhen pianista. Sen patriarkkoja ovat Shi Tai (?–1158), Xue Daoguang (1078?–1191), Chen Nan (?–1213) ja Bai Yuchan (1194–1229?). Sen kirjoituksilla on ollut suuri vaikutus sisäisen alkemian kehitykseen.

 

Quanzhen 全真 — Sisäisen alkemian pohjoinen perimyslinja (Beizong); perustaja Wang Chongyang (Wang Zhe, 1113–70); erilaisten henkilökohtaisten harjoitteiden ja yhteisörituaalien lisäksi sen menetelmiin kuuluu sisäinen alkemia, joka korostaa mielen kultivointia ennen kehoa; Quanzhenistä, joka oli alunperin askeettinen ja alkemiallinen liike, tuli myöhemmin merkittävä luostarijärjestö, joka on yhä voimissaan.

 

Shangqing 上清 — Korkein kirkkaus; merkittävä varhaisen keskiajan taolainen uskonnollinen liike ja tekstiluokka, joka keskittyy henkilökohtaiseen oivallukseen resitoinnin, visualisoinnin ja ekstaattisten matkojen kautta.

 

Taiping 太平 — Suuri rauha; varhainen taolainen liike, joka tunnetaan myös ”Keltaisina   turbaaneina”; harjoitti initiaatioriittiä nimeltä heqi, johon kuului rituaalinen yhdyntä.

 

Taiqing  太清 — Suuri kirkkaus; eräs ulkoisen alkemian (waidan) perinne.

 

Tianshi 天使 — Taivaalliset mestarit, Taivaalliset opettajat; varhainen taolainen liike, joka tunnetaan myös Ortodoksisena ykseytenä (Zhengyi 正一), jossa painotetaan yhteisöllistä rituaalitoimintaa. 

 

 

 

 

Käytetty kirjallisuus

 

Kirkland, Russell. Taoism — The Enduring Tradition. New York and London: Routledge. 2004.

 

Kohn, Livia. Johdatus taolaisuuteen. Suomentanut Teemu Suuntamaa. Helsinki: Basam Books. 2014.

 

Komjathy, Louis.

 _“Changing Perspectives on the Daoist Tradition.” Religious Studies Review, Volume 28, Number 4, October 2002, s. 327–334. 2002. 

_The Daoist Tradition – An Introduction. New York, London: Bloomsbury. 2013.

 

Miller, James. Daoism - A Short Introduction. Oneworld, Oxford. 2003.

 

Sivin, Nathan. “Old and New Daoisms”. Religious Studies Review, Vol. 1, March 2010.

 

 

 

Please reload